keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Jouluja ja kirjoja

Joulu tuli ja meni. Olin ensimmäistä kertaa kotona jouluna. Ennen tätä vuotta ollaan oltu aina mummolassa tai mökillä, missä on ollut myös paljon muita sukulaisia. Nyt olimme perheenä keskenään, joten joulu tuntui rauhallisemmalta, vaikka kävimmekin sen lähipäivinä vierailemassa monien sukulaisten luona.

Christmas was once again. We were home for the first time ever. Before this year we have always spent Christmas either at our summer place or at our grandparents with many other relatives. Now it was just our family and Christmas felt more peaceful, although we visited a lot relatives in the nearing days of Christmas.

Meidän minijoulukuusi, jonka siskoni rakensi kuusenoksista. 


#Joululoot

Tällaisen haalarin sain kummeilta Thaimaan tuliaisina

Tässä joululahjasaldoni. Näiden lisäksi sain uuden puhelimen, joka näkyykin takaa tuossa toisessa kuvassa. Siirryin vihdoin älypuhelinomistajien joukkoon. Tämä oli siitä outo joulu, etten saanut yhtään kirjaa joululahjaksi. Toisaalta en kyllä niitä pyytänytkään. Olen tänä vuonna ostanut lähes kaikki haluamani kirjat suoraan itse, joten en oikeastaan halunnutkaan mitään kirjaa suuremmin. Uuden puhelimen selailemisen ohella olen jo ehtinyt katsoa nuo Sherlockin kaudetkin uudelleen.

Here's what I got for Christmas. Besides these I got a new phone, which can be seen from the back in the second photo. I finally got a smartphone. This was an odd Christmas also, because I didn't get any books at all. On the other hand I didn't ask for them either. This year I've bought all the books I've wanted myself, so I didn't have any book to left to wish for. While browsing my phone I've already watched Sherlock's seasons again.

Kuukauden klassikko: Jan Guillou – Pahuus

Monthly Classic: Jan Guillou - Evil

Valitsin vuoden viimeiseksi klassikoksi Jan Guilloun Pahuuden, sillä se oli haastelistallani yksi niistä kirjoista, joista en ollut aiemmin kuullutkaan. Pahuus on ruotsalaisen Jan Guilloun omaelämänkerrallinen romaani, joka sijoittuu 1950- luvun lopun Ruotsiin. Kirjan päähenkilö on 14-vuotias Erik, joka erotetaan koulusta kovapäisen käytöksen vuoksi ja hänet lähetetään sisäoppilaitokseen.

I chose Jan Guillou's Evil to be the last monthly classic because it was one of the books I had never heard of that were on the list. Evil is written by Swedish Jan Guillou and it is a autobiographical novel. It tells the story of 14-year-old Erik in 1950's Sweden, who is kicked out of school because of his behaviour and sent to boarding school.



Syy Erikin kovapäiseen käytökseen löytyy kotoa. Sadistinen isä hakkaa häntä säännöllisesti ja Erik hakkaa sitten luokkatovereitaan. Kirjan alussa kuvailtavat selkäsaunasessiot ovat ehdottomasti top 3 kamalimmissa lukukokemuksissa itselläni. Sellaista tekstiä ei voi siirtää paperille kukaan muu, kuin joka on oikeasti sen kokenut, minkä ajatteleminen tekee lukemisen vielä kamalammaksi.

The reason for Erik's behaviour can be found form home. Sadistic father beats him regularly and Erik beats his classmates in return. The beginning of the book constructs of the beatings and they are now in my top 3 of most horrible reading experiences ever. That kind of text can't be written by anyone but one who has suffered through that, which makes it even worse to read.

Erik siis erotetaan koulusta jatkuvan väkivallankäytön takia ja äiti lähettää hänet sisäoppilaitokseen. Siinä vaiheessa olin lukijana onnellinen Erikin puolestaan, mutta en voinut olla ajattelematta kuinka äidille ja Erikin pikkuveljelle käy isän kanssa eläessä. Aiemmin kirjassa mainittiin, kuinka isä oli hakannut myös perheen kaksi koiraa niin hulluiksi, että ne jouduttiin lopettamaan. Vaikka Erik mainitseekin, ettei isä ollut koskaan hakannut pikkuveljeä, voisin silti ihan hyvin uskoa isän siirtyneen Erikistä pikkuveljeen, kun Erik lähetettiin muualle kouluun.

So Erik gets kicked out of school for his regular use of violence and his mom sends him to a boarding school. At that point as a reader I was happy for Erik, but I couldn't help to think what happens to his mom and little brother while living with dad. Earlier in the book it was mentioned how the dad had beaten their two dogs to insanity, so they had to put then down. Although Erik mentions that his dad had never beaten his brother, I could still imagine his dad changing to the brother after Erik was sent away.

Sisäoppilaitos Stjränsbergiä käyvät rikkaiden sukujen vesat. Vanhemmilla oppilailla on toverikasvatuksen nimissä valta pompotella alempiluokkalaisia ja kurittaa hietä mielensä mukaan. Koulussa on jopa oppilaiden neuvosto, joka tuomioistuimen tapaisesti määrää huonosti käyttäytyville oppilaille mm. viikonlopputöitä.

The boarding school, Stjränsberg, is for powerful and rich families. The older students are allowed to discipline the younger. The student's even have their own court were they set punishments to bad behavioral younger students.

Erik yrittää selvitä ilman tappeluita uudessa koulussa, mutta joutuu silmätikuksi. Koulun neuvoston johtajien ja Erikin välille syttyy sota, joka kestää Erikin valmistumiseen asti. Fyysisen vallankäytön lisäksi Pahuus on yllättävän psykologinen. Vallan käsite on oleellisessa osassa.

Erik tries to survive in the new school without fighting, but keeps getting put as the target by older students. The situation evolves into a war between the older students and Erik, which lasts until Erik graduates. Beside all the physical power usage Evil is surprisingly psychological. The concept of power is in great part.

Näin suomalaisesta näkökulmasta on mielenkiintoista kuinka monta kertaa Suomi ja suomalaiset mainitaan. Sisäoppilaitoksessa kaikki työläisväki tuntuu olevan suomalaista niin tarjoilijat kuin siivoojatkin. Loppupuolella kirjaa suomalainen nousee myös pieneen sivurooliin.

Through my Finnish eyes it is interesting to find out how many times Finland and Finns get mentioned in the book. In the boarding school almost all the lower staff is Finnish for example waitresses and cleaning ladies. Towards the end of the book a Finn gets a little side role in the story.

Erikin tarinan luettuani aloin miettiä kuinka omaelämänkerrallinen kirja on. Periaatteessa voisin uskoa kaiken tapahtuneen juuri kirjassa kuvatulla tavalla, mutta toisaalta osa tarinasta on vaikeasti uskottavaa. Kirja kuitenkin imaisi minut mukaansa, vaikka kammottavan alun jälkeen meinasinkin jopa jättää sen kesken. Päälle kolmesataa sivua hakkauskertomusta olisi ollut minulle liikaa, mutta onneksi alusta päästiin suhteellisen nopeasti eteenpäin. Suosittelen lukemaan tämän, jos ei kavahda väkivaltaa ihan kamalasti. Minäkin kuitenkin pystyin sen lukemaan.

After reading Erik's story I started to wonder how much of it was autobiographical, how much was actually true. In principle I could believe all of it happened the way it was described but on the other hand some parts of it was hard to believe. Anyway, the book was good, although I nearly stopped reading it after the beginning. Over three hundred pages of Erik getting beat would have been too much, but luckily the situation changed remotely fast. I recommend this book if you don't get startled of violence too easily. Well, I managed to read it too.

Markus Zusak – kirjavaras

Markus Zusak – The Book Thief

Tästä kirjasta kuulin, kun siitä oli tulossa elokuva tämän vuoden alkupuolella. Ostin kirjan jo heinäkuussa, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lukea sen. Kirjavaras sijoittuu Natsi-Saksaan toisen maailmansodan keskelle. Päähenkilö Liesel matkaa tulevien kasvattivanhempiensa luokse äitinsä ja veljensä kanssa. Äidillä on suhteita Natsi-Saksaa epäilyttäviin poliittisiin piireihin, joten hän vie lapsensa turvaan. Matkalla Lieselin pikkuveli kuitenkin kuolee ja Liesel joutuu kohtaamaan uuden perheensä yksin.

I heard about this book when the movie was coming out in Finland earlier this year. I bought the book in July, but only now I had the time to read it. The book is set in Nazi Germany during the second world war. Main character Liesel is on a journey to go live with her new foster parents with his mother and brother. Her mom has suspicious, in Nazi Germany's opinion, relations to politics, so she takes her children to safety. During the journey Liesel's little brother dies and Liesel is forced to meet her new parents alone.



Hans ja Rosa Hubermann -tai tuttavallisemmin mama ja papa- osoittautuvat mukaviksi ihmisiksi. Papasta tulee Lieselille läheisempi, kun taas suhde törkeyksiä ja loukkauksia puheessaan suoltavaan mamaan kehittyy hitaammin. Liesel saa myös ystävän uudelta kotikadultaan Himmelstrassenilta (=Taivaskatu). Naapurinpoika Rudy on suurperheen lapsi, joka haaveilee tulevaisuudesta ja kuuluisuudesta.

Hans and Rosa Hubermann -or mama and papa- turn out to be nice people. Papa soon becomes important to Liesel, when the relationship to her new badmouthed mother evolves slowly. Liesel also gets a friend form her home street Himmelstrassen (=Heaven Street). The neighbour kid Rudy is part of a big family. He dreams of future and being famous.

Tarinan kertojana toimii Kuolema, joka on kiireisempi kuin koskaan. Kuolema toimii kirjan kertojana täydellisesti ja tuo huumorintajuisena ja filosofisena hahmona kirjaan paljon lisää. Kuolema puhuttelee lukijaa suoraan ja toimii eräänlaisena juttukumppanina läpi kirjan. Kuolemalla on myös pieniä huomioita vähän väliä, joista alkaa pitämään aina vain enemmän kirjan loppua kohti. Kuolema kuitenkin kertoo tarinaa takautuvasti, joten se pystyy sanomaan mitkä sielut on jo hakenut pois eli paljastamaan kuka tulee kuolemaan. Itse en pitänyt kirjailijan ratkaisua kertoa kuolemista etukäteen kovinkaan järkevänä, sillä odotin kuolemia muutenkin. Sijoittuuhan kirja kuitenkin sodan keskelle.

The story is told by Death, who busier than ever. Death is the perfect narrator for this book and brings a lot to the book being humorous and philosophical. Death speaks to reader and is kind of a chatting companion throughout the book. Death also has little notifications during the story, which I learned to like more and more as I read on. However, Death tells the story retroactively, which means that it can tell what souls he has already taken on and so reveal who is going to die. Personally I didn't like the writer's choice of telling the deaths beforehand, as I was expecting them anyway. At least the book happens during the war.

Kirjavarkaassa häiritsi ajoittain myös sen sekavuus, varsinkin loppua kohden. Ensin saatettiin kertoa jonkin tapahtuman tulos ja sitten palata siihen kuinka kaikki oikeastaan tapahtui. Kronologinen järjestys olisi ollut vähemmän sekava, mutta taiteen ja kirjan tyylin kannalta ymmärrän tämän tavan kirjoittaa.

I was lightly annoyed by The Book Thief's confusion, especially towards the end. First was told a result of a happening and then go back to what actually happened before getting to the result. More chronological order would have been less confusing, but in the name of art and the book's style I understand this kind of writing.

Positiivista kirjassa on kuitenkin paljon. Pidän tyylistä ja tavasta kirjoittaa sodasta sekä tavallisesta elämästä sodan keskellä. Liesel ja Rudy liittyvät Hitlerjugendiin, niinkuin kaikki muutkin Natsi-Saksan lapset, käyvät omenavarkaissa ja urheilukilpailussa. Liesel varastaa ja lukee kirjoja, kuitenkin aina sellaisia, jotka muut ovat heittäneet pois tai eivät tarvitse. Myös siellä täällä tekstissä vilisevät saksankieliset sanat luovat tunnelmaa ja onneksi niiden käännökset on sijoitettu lähes aina suoraan sanan perään.

There was a lot of positive to this book as well. I liked the style of how Zusak wrote about the war and normal life during it. Liesel and Rudy join Hitlerjugend, as other children in Nazi Germany, they steal apples and go to sport events. Liesel steals and reads books but always the kind that other people won't miss or need. Also the casual German words bring atmosphere and luckily their translations are almost always right after the word.

Elämä pyörii normaalisti ympärillä, vaikka Hubermannit piilottelevat juutalaista kellarissaan. Max Vandenburg, Hansin ensimmäisen maailmansodan aikaisen taistelutoverin poika hakee turvaa vainoilta heidän kellaristaan. Maxista tulee Lieselin ystävä. Max piirtää ja maalaa kellarissa ja Liesel vie hänelle sanomalehtiä ja lukee kirjoja ääneen.

Life goes around normally, although the Hubermann's hide a Jew to their cellar. Max Vanderburg, Hans's friends son from the first world war seeks protection from their cellar. Max soon becomes Liesel's friend. Max draws and paints in the cellar and Liesel takes him papers to read and reads books aloud to him.

Sodan keskelle sijoittuvaksi tarinaksi kirjavaras on yllättävän täynnä toivoa ja positiivisia ajatuksia tulevaisuudesta. Kauhua ja kuolemaakin on kyllä aivan tarpeeksi varsinkin sodan syttyessä kunnolla. Kirja herätti minussa mielenkiinnon katsoa elokuva, sillä tuntuu, että tästä on vaikea saada samantunnemeista elokuvaa kuoleman ollessa kertoja. Ellei elokuvassa ole sitten paljon kertojapätkiä, mitä epäilen.

For being a book that sets during the war, The Book Thief is surprisingly full of hope and positive thoughts about future. There's also enough terror and death especially when the war comes on properly. The book made me want to watch the movie, because it feels like they cannot make the atmosphere the same in the movie, as Death is the narrator. Unless the movie has lots of narrating, which I doubt.

Doctor Who – Last Christmas


Doctor Whon tämän vuoden joulujakso oli kaikessa omituisuudessaan mahtava. Katsoin sen 28. päivä, kun se tuli Suomessa. Tämä jouluspesiaali nousi kyllä top 3 kaikista spesiaaleista, vaikka en pidäkään siitä, että Clara jää tohtorin matkakumppaniksi vielä ensi kaudeksikin. Jakso oli aika sekava, mutta käsikirjoitus auttoi pysymään matkassa mukana. Uniin ja niiden todellisuuteen keskittyvä jakso esitteli tohtorille uuden vihollisen, uniravut. Kasvoihin kääriytyvät, aivoja syövät oliot. Vihollisina loistavia. Toivon, että niitä käytettäisiin uudelleen, mutta uskon ettei niitä tulla käyttämään. Odotin joulupukilla olevan suuremmassa roolissa kuin hän oli. Traileri antoi odottaa niin. Joulujakso antoi taas odotuksen aihetta ensi vuodelle, joten uusia jaksoja odotellessa!

Doctor Who's this year's Christmas special was in its all extraordinarity, awesome. This special is in my top three out of the Christmas episodes, although I didn't expect Clara to be back as the companion for next season also. This episode was somewhat confusing, but the script helped staying on board. Basing on dreams and their reality this episode brings new enemies for the Doctor, the sleep crabs. Crapping your face, while sucking your brain, awesome enemies. I hope that they will use them in the future too, but I doubt it. I waited that Santa Claus would have had a bigger role in the episode as the trailer suggested. The Christmas episode made me want to see more of the Doctor, but it's so long away.


lauantai 13. joulukuuta 2014

Got 99 posts but this blog isn't done

Moi! Yhdeksättäkymmenettäyhdeksättä postausta pukkaa. Työssäoppimisjaksoni iltapäiväkerhossa loppui perjantaina ja nyt on enää viikko koulua jäljellä ennen joululomaa. Ja itse joulukin lähestyy uhkaavasti. Olen jo suurimman osan lahjoista hankkinut ja itse pyysin vanhemmilta lahjaksi vain uuden puhelimen. Myöhäinen lintu madon nappaa, sillä tuleva puhelimeni tulee olemaan ensimmäinen varsinainen älypuhelimeni. Tässä postauksessa luvassa kuitenkin arvostelua viimeisestä Hobitti -elokuvasta sekä Silkworm -kirjasta.

Hi! The 99th post coming out! I'm going back to school next week, after seven weeks of work practice and only for a week, as Christmas vacation starts after it. I've already bought most of Christmas presents and I asked for a new phone from my parents as my only gift. I'm finally getting to my time, as the next phone is going to be my first smartphone. In this post reviews about the last Hobbit -movie and Silkworm.

Hobitti – Viiden armeijan taistelu

The Hobbit – battle of the five armies

Kävin katsomassa Hobitti trilogian päätösosan torstaina ystäväni kanssa ja olihan tätä jo odotettukin. Leffa oli viihdyttävää katsottavaa ja hyvä päätös tälle saagalle. Edelleenkään en kyllä ymmärrä, miksi yhdestä pienestä kirjasta piti tehdä kolme elokuvaa, muuten kuin rahastuksen kannalta. Toisaalta onhan se mukavaa päästä katsomaan kuinka villejä örkkien tappo muuveja Legolasille on tähänkin osaan keksitty. Keski-Maa onnistuu viihdyttämään jo pelkällä miljööllään, joten kyllä minä jaksan katsoa nämäkin leffat luultavasti vielä monta kertaa uudestaan.

I went to see the last movie of the trilogy last Thursday with my friend and i can only say I waited for this so long. The movie was entertaining to watch and a great way to end the saga. Though I still don't understand why they had to make such a little book into three movies. As there's other reasons than getting money out of it. Well, it's nice to watch how wild with the Legolas's orc killing have they gone this time. Middle-Earth still succeeds to entertain with only the milieu so I think I'm still going to watch the movies again lots of times.



Legolasin lisäksi örkkejä kaatuu myös hänen isänsä Thranduilin käsissä satamäärin. Vaikka örkkien lahtaaminen mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla on ihan viihdyttävää katsottavaa olisin kaivannut elokuvaan huumoria myös muista asioista. Tuntuu siltä, että Taru Sormusten Herrasta -leffoihikin saatiin paljon huumoria muistakin asioista kuin örkkien joukkotaposta, niin miksei näihinkin? Pidin kuitenkin Thranduilista hahmona ja varsinkin siitä, kuinka syvälle hänen hahmonsa pystyi kehittymään, kun elokuvilla oli enemmän aikaa hänenkin tarinalleen. Legolasin hahmoonkin saatiin hyvää syvyyttä vielä tässäkin osassa.

Besides Legolas his father Thranduil also gets a share of the orc killing in the this movie. Although killing orcs with more and more imaginative ways is entertaining to watch, I would have liked more humour from other aspects also. It feels like in The Lord of the Rings they managed to get humour out of much more things than just killing the orcs, so why not in this one too? I liked Thranduil as a character and especially the dept they got in this movie when they had more time in it. Legolas got some more dept too, which is great.



Itse päähenkilö Bilbo kuitenkin joutui kaiken tappelun tiimoissa lähes sivuhenkilön rooliin. Hänellä taisi olla elokuvan ensimmäisen puolen tunnin aikana kaksi vuorosanaa. Bilbolle tehdyistä lisäkohtauksista osa tuntui turhan teennäisiltä, mutta suurin osa kuitenkin palveli hahmon kehitystä hyvin.

The main character Bilbo seemed to be left as a side character as all the fighting happened. In the first 30 minutes into the movie he had like two lines. Some of the extra scenes made for Bilbo felt really artificial, but most of them were great and developed the character in a good way too.


Spoileri varoitus! Päätösosa alkoi Smaugin kuolemalla, mistä yllätyin, sillä en odottanut lohikäärmeen kuolevan aivan niin nopeasti. Sen kuolema jäi pieneksi tapahtumaksi verrattuna leffan muihin taisteluihin. Tyytyväinen olen kuitenkin siitä, että kuolemien kohdalla alkuperäiselle tarinalle oltiin uskollisia. Varsinkin Kilin ja Thorinin kuollessa tuli itsellenikin tippa linssiin. Koskettavuudessaan päätösosa on kohta ensimmäistä parempi. Yllätyin kuitenkin siitä, että Tauriel ei kuollut, sillä hänen henkiin jättämisensä tuottaa sen, että hänen olisi pitänyt näyttäytyä myös TSH:ssa. Toisaalta Taurielin jättäminen henkiin Kilin kuoltua tuo tietynlaisen traagisen efektin, vaikka en voi sanoa pitäneeni heidän välisestä suhteestaan erityisesti. Spoilaus loppuu!

Spoiler warning! The movie started with killing the dragon, which seemed a bit odd, as I wasn't prepared for the dragon dying so soon. It's death was left as a little happening compared to the rest of the movie. I was pleased with how faithful they were to the story as who died. Especially the deaths of Kili and Thorin made me tear up. I was surprised that they didn't kill Tauriel off, because she should be in LotR too, if she's alive. On the other hand leaving Tauriel alive after Kili's death made a certain tragic point, although I can't say that I liked their love story that much in general. Spoiler ends!

Robert Galbraith (J.K.Rowling) – The Silkworm


J.K. Rowlingin toinen salanimellä Robert Galbraith kirjoittama salapoliisiromaani, jonka päähenkilönä on jälleen Cormoran Strike. Tämä kirja lojui yöpöydälläni monta kuukautta ennen kuin sain a) aikaa ja b) inspiraatiota lukea sen vihdoinkin. Ostin tämän siis jo kesällä englanniksi. Luin The Cuckoo's Callinginkin englanniksi. Näissä kirjoissa kieli on tietenkin vaikeampaa kuin Pottereissa ja senkin takia minulla kesti kirjan lukemisessa niinkin kauan. Englanniksi lukeminen on muutenkin hitaampaa minulla, vaikka tykkäänkin nykyään lukea ennemmin alkuperäiskielellä mikäli mahdollista. Siksi puhun tässä postauksessa kirjasta Silkworm -nimellä suomeksikin, vaikka se onkin käännetty jo nimellä Silkkiäistoukka.

J.K. Rowling's second crime novel written under the pseudonym of Robert Galbraith, which main character is Cormoran Strike. This book lay on my bedside table for months before I had the a) time and b) the inspiration to read it. I bought it during the summer. I read the Cuckoo's Calling in English so I decided to read this one too. The language in these is harder than in Potters so it took me a long time to finish this. It's also harder for me to read in English, although I generally like to read the books in original language as far as it is possible.

Silkworm lähtee käyntiin, kun Cormoran Strikelle soittaa kadonneen kirjailija Owen Quinen vaimo. Strike ryhtyy etsimään Quinea ja selviää, että katoamiseen liittyy paljon enemmän kuin vaimo osasi aavistaakaan. Quine on nimittäin juuri saanut valmiiksi kirjaluonnoksen, jossa kirjoittaa lähes kaikista tuntemistaan ihmisistä huonossa valossa. Jos kirja julkaistaisiin, se tuhoaisi monen ihmisen elämän. Pian Quine löytyy kuolleena ja Strikella on rikos selvitettävänään.

Silkworm starts off with Cormoran Strike getting a call from a writer Owen Quine's wife, because he has disappeared. Strike begins the search of Quine, and soon discovers there is much more to the disappearance than his wife thought. Quine has written a book manuscript in which he shows almost everyone he knows in a bad light. If the book was to be published it would ruin many lives. Soon Quine is found dead and Strike has a murder in his hands.

Kirjan takakannen perusteelta odotin siltä paljon, jopa enemmän kuin The Cuckoo's Callingilta, mutta kirjat osoittautuivat aika samantasoisiksi. Quinen raaka murha on yksityiskohdilta kiinostavampi kuin edellisen kirjan Lulan ja Rowling luo myös sivuhahmonsa uskottaviksi ja hyvin tarinaa eteenpäin vieviksi.

Based on the back of the book, I expected a lot from it, more than from The Cuckoo's Calling, but the books turned out to be on the pretty same level. Quine's raw murder is more interesting than Lula's in the last book and Rowling creates her side characters as believable ans they take the story on greatly.

Silkwormin alku keskittyi yllättävän paljon Striken ja hänen sihteerinsä Robin Ellacottin väliseen suhteeseen, sekä heidän suhteeseensa Robinin kihlattuun Matthew'hun. Rowling osaa kirjoittaa ihmissuhdedraaman kuitenkin niin hyvin tarinan varsinaisen pääjuonen sivuun, ettei se ainakaan minua liiaksi haitannut. Robinin ja Striken suhde ja kemia on myös mielenkiintoista luettavaa. Tähän mennessä nämä kaksi Cormoran Strike -kirjaa ovat olleet hyviä, toivottavasti Rowling jatkaa niitä vähintäänkin samalla laadulla.

Silkworm's beginning concentrated on Strike's and his secretary Robin's relationship, and their relationship with Robin's fiance Matthew. Rowling is great at writing relationship drama so well that it is concealed between the main story, so it didn't bother that much. Robin's and Strike's relationship and chemistry is also interesting to read.


Keskiviikkona kävin kampaajalla ja hiukset lyheni aika paljon, ainakin toiselta sivulta.
Wednesday I had a haircut and my hair got a lot shorter, well at least on the other side.



Tykkään taas, kun hiukset ei tule eteen. Lyhyet hiukset on parasta.
I like these again, as it doesn't annoy me. Short hair rocks.


Seuraava postaus tässä blogissa tulee olemaan 100. Pyysin jo viime postauksessa ehdotuksia siitä, mitä tekisin sadanteen postaukseen ja edelleen pyytäisin ehdotuksia. Lukijani, keksikää jotain hauskaa mitä voisin esim. tehdä tai esitellä. Sadas postaus tulee samalla olemaan myös tämän blogin 2v synttäripostaus, joten senkin takia olisi mukavaa saada siitä jotenkin erikoinen.


The next post in this blog is going to be the 100th. In the last post I already asked for suggestions on what I should do or show in the hundreth post and I still take suggestions. The 100th post will also be this blogs 2nd birthday, so that's why I also want it to be special.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Marrasmurinat

Enpä saanut parannettua tapojani, joten kirjoittamistauko venyikin sitten järkyttävän kuukauden pituiseksi. Työssäoppiessa on pitänyt kiirettä ja on pitänyt kirjoitella koulujuttuja, joten motivaatiota blogin kirjoittamiseen on saanut hakemalla hakea.Toivottavasti löydän mukavia aiheita kirjoittaa, niin saatte lukea lähitulevaisuudessa juttujani useamminkin kuin kerran kuussa. Tätäkin tekstiä olen kirjoittanut osissa pitkin kuukautta, esim. Doctor Whon kasikauden arvostelu on on kirjoitettu melkein heti viimeisen jakson tultua. Sen lisäksi arvostelu myös Matkijanärhi -elokuvasta ja toisiksi viimeinen kuukauden klassikkokirja.

I didn't change my bad habit so my publishing pause grew to a month. I've been busy with school and have written stuff for it, so I haven't had the motivation to write a blog post. Hopefully I'll find some things to write about more than once a month in the future. This post has been written in parts, like the review of Doctor Who's eight season has been written almost right after the last episode came. In this post also I wrote a review of the Mockingjay -movie and the second-to-last monthly classic book.

Doctor Who Series 8


Tohtorin seikkailut jatkuivat taas kauden verran. Tällä kaudella itse tohtorina nähtiin ensimmäistä kertaa Peter Capaldi ja hänen apurinaan hääri Clara Oswald, jota esittää Jenna Coleman. En ole oikeastaan vieläkään tottunut Capaldiin tohtorina, mikä saattaa johtua siitä, että nyt katson sarjaa kerran viikossa, enkä montaa jaksoa putkeen niinkuin aiemmin. Toisaalta se saattaa johtua myös siitä, että olin niin tottunut Matt Smithin tyyliin esittää tohtoria ja Capaldin tohtori eroaa siitä huomattavasti. Capaldin tohtori on hyvällä tavalla erilainen, mielenkiintoinen, synkempi ja omalaatuisempi, mikä tuo sarjaan uuden lisämausteen, minkä myötä se jaksaa edelleen kiinnostaa. Jokohan sitä joulujaksossa olisin jo Capaldiin tottunut?

The Doctor's adventures continued for yet another season. This season Peter Capaldi was seen as the Doctor for the first time and his companion was Clara Oswald, who was played by Jenna Coleman. I still haven't got used to Capaldi as the Doctor, which might be because now I watched it once a week and not the whole series at the same time. On the other hand it might be because I was so used to Matt Smith's style to play the Doctor and Capaldi's Doctor differs from his greatly. Capaldi's doctor is different in a positive way, interesting, darker and more peculiar, which brings a new side to the series, so it stays interesting. I wonder if I'm used to Capaldi when the Christmas episode comes?



Kasikauden tapahtumat ovat samaa eeppistä mättöä kuin aiemmatkin. Käsikirjoitus on edelleen huippua ja näyttelijät vaan parantavat sitä. Omasta mielestäni negatiivisin muutos sarjaan olivat yksittäiset jaksot. Ainoa kaksiosainen jakso tällä kaudella oli finaali, kun aiemmilla kausilla kaksiosaisia on ollut enemmän. Tämä teki kaudesta mielestäni hirvittävän hajanaisen ja siinä ei oikein ollut yhtenäistä juonta, mistä olen aiemmilla kausilla pitänyt. Yhtenäisellä juonella siis tarkoitan sellaista, että annetaan vinkkejä pitkin kautta katsojille ja eri paikoissa tapahtuvat jutut liittyvät toisiinsa jotenkin finaalissa. Tykkäsin Matt Smithin kausista jatkuuvuden takia paljon.

The happenings in series eight are as epic as in previous seasons. The script is still top and the actors make it better. In my opinion the most negative change this season were separate stories in every episode. The only two parter was the finale, when previous seasons had more of them. This made the whole season more scattered and there was no combining plot, that I've liked during the previous seasons. With combining plot I mean that the audience is given tips during the season and different things link to each other at the finale. I liked this kind of scripts during Matt Smith's seasons.

"Forest of the night"


Vaikka Capaldin kausi sisälsikin vähemmän jatkuvuutta, oli siinä silti luotu sitä uusilla hahmoilla. Claran poikaystävä entinen sotilas Danny Pink oli mielestäni hyvä hahmo, vaikka aluksi tuntuikin hivenen turhalta. Salaperäisen Missyn henkilöllisyyden taas pystyi arvaamaan melkein heti, mutta pitihän se silti jännitystä yllä kauden ajan.

Although Capaldi's season was scattered, there was some continuity in the new characters. Clara's boyfriend the former soldier Danny Pink was a good character in my opinion, although he felt a bit unnecessary in the beginning. The identity of mysterious Missy was guessable from the beginning but it was exciting enough to follow during the season.



Pidin kuitenkin monesta kauden jaksosta. Psykologinen Dalekin sielunmaisemaa tarkkaileva ”Into the Dalek” oli mielenkiintoinen ”hyvä Dalek” -ongelmansa kanssa. Robin Hood historiallisena hahmona toi hyvin esiin Capaldin tohtorin vakavamman puolen. Tuntuu, että aiemmat tohtorit eivät olisi niin kauan epäilleet Robin Hoodin olemassa oloa, vaan hyväksyneet sen nopeammin. Pankkiryöstöjakso ”Time Heist” oli käsikirjoitukseltaan kauden parhaimmistoa. ”Kill the moon” ja ”In the Forest of the Night” säväyttivät yhteiskunnallisilla sanomillaan. Finaalijaksot olivat parhautta alusta loppuun paljastuksillaan, tunteellisuudellaan ja eeppisyydellään.

I liked many of this season's episodes. Psychological Dalek episode ”Into the Dalek” was interesting with its ”Good Dalek” problem. Robin Hood as a historical character brought the darker side of the Doctor up very greatly. I feel like the earlier Doctors would have accepted his existence quicker. Bank robbing episode ”Time Heist” had one of the top scripts this season. ”Kill the moon” and ”In the Forest of the Night” startled with their messages for the people. The Finale episodes were epic from the beginning to the end with their revelations and feels.

Robin Hood opettaa Claraa ampumaan
Robin Hood teaches Clara to shoot


Kokonaisuudessaan kausi oli jossain hyvän ja kiitettävän rajamailla. Plussaa se saa siis käsikirjoituksesta ja näyttelijöistä, miinusta hajanaisuudesta. Capaldi osoitti pystyvänsä täyttämään tohtorin saappaat, mitkä olivatkin suuret saappaat täytettäviksi. Nyt vain odottamaan joulujaksoa ja tulevia kausia. Jään mielenkiinnolla odottamaan asioita, jotka eivät vielä tällä kaudella selvinneet, kuten muistaako Tohtori missä hän on nähnyt uudet kasvonsa aiemmin.

On the whole the season was somewhere between great and good. It gets points from script and actors, minus from being scattered. Capaldi showed that he can fill the Doctors boots, which were pretty big to fill. Now I'm off to wait for the Christmas special and future seasons. I also can't wait for the revelations that didn't happen this season, like when the doctor remembers where he got his new face.

Tein viime viikonlopun aikana Tardis -lapaset, kun sain inspiraation nähtyäni kuvan sellaisista. En ole oikeastaan hirveästi neulonut mitään, sillä olen siinä aika huono. Näiden tekeminen oli kuitenkin yllättävän helppoa. Vaikeuksia itselleni tuli oikeastaan vain väriä vaihdellessa.

Last weekend I made Tardis mittens, when I had the inspiration as I saw a picture that someone had made these. I really haven't knitted so much in my life, because I'm kind of bad at it. Making these was surprisingly easy. I only had problems with changing color.




Nälkäpeli – matkijanärhi osa 1

Hunger Games – Mockingjay part 1


Kävin katsomassa tämän elokuvan noin viikko sitten. Kirjan lukemisesta on itselläni niin kauan, että en tarkkaan muistanut mitä siinä tapahtuu (pitäisi muutenkin lukea koko trilogia uudestaan), joten arvostelu tulee pelkästään elokuvan perusteella. Lukukokemuksesta muistan kuitenkin kuinka kaksi ensimmäistä kirjaa ovat järjettömän koukuttavasti kirjoitettuja. Luin ensimmäistä osaa pitkälle yöhön vain, koska halusin tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Kolmas kirja oli itselleni pettymys, sillä se ei ollut enää läheskään niin koukuttava, enkä pidä tarinan loppuratkaisusta. Trilogian päätösosan heikkouden takia en osannut odottaa elokuvaltakaan paljoa, mutta se yllätti erittäin positiivisesti. Sitä en kyllä ymmärrä miksi tämänkin saagan viimeinen osa on jaettu kahtia, sillä mielestäni kolme elokuvaa olisi toiminut paremmin. Nälkäpelin kohdalla neljän elokuvan tekeminen tuntuu enemmän rahastuksen yritykseltä kuin esim. Pottereiden tai Hobitin venyttäminen.

I went too see The Hunger Games – Mockingjay part 1 about a week ago. It has been so long since I've read the books, so I don't remember the details anymore. (i really should read them again). So this review is only of the movie. From reading the books I remember how extremely hooking they were. I read the first book in the middle of the night, because I wanted to know what happens next. The third book was a disappointment for me, because it wasn't as hooking as the first two and I don't like the ending. The finale of the trilogy is so weak that I didn't expect much of the movie either, but it was a positive surprise. Still I don't understand why they had to put this one in two parts also, because three movies would have been better in my opinion. This feels more like trying to get more money than when Potters and The Hobbit are being/were divided.

Nälkäpeli -matkijanärhi osa 1 sisältää paljon vähemmän toimintaa kuin edelliset kaksi osaa. Se tuo mukavaa vaihtelua, sillä tässä osassa päästään syventymään sarjan teemoihin ja tarinaan siksi paljon paremmin. Dystooppinen maailma on itselleni mieleen ja propagandan luomista, kasvua ja seurauksia on mielenkiintoista seurata ja analysoida. Toimintaa oli kuitenkin tarpeeksi mielenkiinnon ylläpitämiseksi, vaikka osa oli turhankin ahdistavia. Tämänkaltainen psykologinen trilleri kuitenkin iskee minuun, joten pidin elokuvasta yllättävän paljon.

Hunger games – Mockingjay part 1 contains a lot less action than the two before it. It brings a great variety,because in this part we get a better look to the themes and story behind it all. I like the dystopic world and creating propaganda and seeing what happens after it. It is interesting to analyze. Though there is enough action to keep interest, some of it very distressing. But this kind of psychological thriller is in my taste, so I liked the movie a lot.


Se mihin elokuvan ”väliloppu” laitettiin yllätti minut myös. Spoilaus varoitus! Sen olisi voinut katkaista noin kymmentä minuuttia aiemmin, jolloin olisi jäänyt epäselväksi, ketkä kaikki selviävät Capitolin pelastusreissulta. Toinen hyvä mahdollinen katkaisukohta olisi ollut, kun Peetalta isketään Katnissia kuristaessa taju kankaalle. Näihin kahteen kohtaukseen matkijanärhen lopettaminen olisi varmasti tuonut enemmän katsojia saleihin, sillä silloin halua tietää miten tarina jatkuu. Spoilaus loppuu! Ymmärrän kyllä miksi tarina katkaistiin juuri tästä kohtaa, mutta viimeiseen elokuvaan ei jää enää paljon asioita käsiteltäväksi.

The point where they divided the movie in two surprised me. Spoileralert! It could have been cut ten minutes before, so it would have been unclear who survived from the Capitol. Another good way the end the movie would have been the moment Peeta gets a knockdown. These two scenes would have brought more audience to the next movie, as people would want to know who survived and who didn't. Spoiler ends! I understand why they decided to divide it just from there, although they didn't leave much happening to the last part.


Kuukauden klassikko: Emily Brontë – Humiseva harju

Monthly classic: Emily Brontë – Wuthering Heights

Lähes kaikkien vanhojen klassikoiden tyyliin tämä ensimmäisen kerran 1847 julkaistu romaani sai huonon vastaanoton, mutta on nykypäivänä suuri klassikko. Brontën kirjailijasisaruksista Emilya pidetään parhaimpana monien kriitikoiden keskuudessa, vaikka Humiseva harju jäi hänen ainoaksi romaanikseen, hänen kuoltuaan keuhkotautiin vain 30 -vuotiaana. Valitsin Humisevan harjun tämän kuun klassikoksi, koska sekin on kirja, jonka olen halunnut lukea jo pitkään. Kirja löytyi kummaltakin klassikkolistalta.

Like almost all classic books this first published in 1847 novel got bad reviews as it came out but nowadays is considered as one of the great classics. Out of the writer sisters of Brontë Emily is considered the best by many, although Wuthering heights was her only book, as she died of tuberculosis at the age of 30. I chose Wuthering heights as classic of the month because I've wanted to read it for a long time already. This book was on both classic lists.

Kirjastosta lainattu versio


Humiseva harju on Earnshawin suvun omistama maalaistalo, joka tiluksineen on kirjan tapahtumien pääasiallinen miljöö. Kirja kertoo siis Earnshawin suvun vaiheista, joita kerrotaan seudulle juuri muuttaneelle herra Lockwoodille. Lockwoodin uusi taloudenhoitaja Nelly Dean on ollut Humisevassa harjussa töissä lähes koko ikänsä ja siksi suurin osa kertomuksesta kerrotaan hänen silmiensä kautta. Humisevan harjun nykyisen isännän herran Heathcliffin tarina avautuu Lockwoodille ja hän ymmärtää miksi uusi vuokranantaja on vanhuuksissaan tullut katkeraksi.

Wuthering heights is a mansion owned by the Earnshaw family, which is the main milieu of the book. The book tells about the family of Earnshaw, which are being told to Mr. Lockwood who just moved to there. Lockwood's new housekeeper Nelly Dean has been working at Wuthering heihgts almost her whole life, and most of the story is told through her eyes. The current owner of Wuthering heights mr. Heatcliff's story is revealed to Lookwood, and he begin to understand why his current landlord has become as bitter as he is.

Kirjan teemoina ovat yksipuolinen rakkaus, kosto ja tuho. Heathcliffin yksipuolinen rakkaus Humisevan harjun Catherineen, joka kuitenkin nai lapsuudenystävänsä Edgar Lintonin, antaa Heathcliffille syyn olla loppuelämänsä katkera. Hän alkaa punoa juonia siitä, kuinka saisi Humisevan harjun itselleen. Kirjan hahmot on luotu mielenkiintoisiksi ja suurin osa tapahtumistakin jaksaa kiinnostaa. Osittain kirja on kuitenkin suhteellisen tylsää luettavaa, sillä se on turhan pitkä. Ymmärrän miksi tämä kirja on saanut klassikon asemansa, sillä nuoren naisen kirjoittamaksi romaaniksi Humiseva harju on yllättävän väkivaltainen ja hyvin kirjoitettu.

The books themes are one sided love, revenge and destruction. Heathcliff's one sided love for the Catherine of Wuthering heights, who marries her childhood friend Edgar Linton, gives Heathcliff a reason to be bitter for the rest of his life. He starts to plot how to get the Wuthering heights for himself. The characters of the book are made really interesting and most of the happenings are interesting too. At some points the book is quite boring, because it is too long. I understand why it has got the classic position. As it is written by a young woman Wuthering heights is surprisingly violent and greatly written.



Lopuksi vielä sen verran, että tämä blogi lähestyy uhkaavasti sataa postausta. Tämä on nimittäin 98. Olenkin tässä jo muutaman viikon miettinyt mitä tekisin juhlapostauksen kunniaksi. Kerronkin tästä nyt siksi että lukijat: sana on vapaa! Kertokaa kommentoimalla, mitä haluaisitte minun tekevän/esittelevän/? Juhlapostauksessa, esim. video tai piirrustuksia. Sitä ennen kuitenkin on luvassa vielä yksi postaus, joten aikaa on itsellänikin miettiä.

Lastly about the blog a bit. I'm coming closer to 100 posts, as this is 98th. In the past weeks I've been wondering what I should do for the 100th post. I'm talking about this because I would like you readers to give ideas of posts. Tell me what should I do/give a tour of/? In the 100th, for example a video or drawings? Before that I have one post to make, so I have time to think too. 

perjantai 31. lokakuuta 2014

Salapoliiseja ja Fantasiaa

Olen ollut laiska bloggaaja viime aikoina ja nyt seuraa selityksiä. Tosiaan syyslomalla kirjoitin viimeksi ja loppu syysloma menikin sitten lukemiseen ja Sherlockin katsomiseen, mistä tässä postauksessa myöhemmin lisää. Viimeiset kaksi kouluviikkoa on menneet ihan törkeän nopeasti, tai ainakin tuntuu siltä. Täytin 23.10. 20 vuotta, mitä juhlin ystävieni kanssa viime viikonloppuna meillä. Siitä koitui myös pieni ikäkriisin poikanen. (Ikä alkaa kakkosella o__o).Tällä viikolla alkoikin sitten ensimmäinen työssäoppiminen ja olen siis nyt iltapäiväkerhossa vielä seuraavat kuusi viikkoa harjoittelemassa. Koska nykyään työpäiväni on keskittynyt yllättäen iltäpäivään (ja iltaan) sisäinen kelloni on sanonut itsensä irti ja olen koko viikon ajan ollut aivan sekaisin ajasta. Siitä seurasi muun muassa se, että tiistaina oikeasti unohdin mennä balettitunnille, joten nyt voitte ehkä paremmin ymmärtää, miksi en ole saanut oikein mitään kirjoitetuksikaan.

I've been lazy with this blog lately and here comes the reasons. So last time I wrote I was on autumn holiday and rest of that week went to reading and watching Sherlock, which I'm talking about later in this post. Last two weeks have gone by really fast or at least it feels like that. 23.10. I turned 20 and celebrated it with my friends at our place. I also had a bit of age crisis. (My age starts with number two now o___o). This week I started my first job practice in an afternoon care. I don't know if any other place than Finland has these, but basically first graders (7-year-olds in Finland) get out of school around noon (+2 hours) so they come to the care and their parents get them from there when they come from work. These practice periods at work places are part of my school, as we have to practice to be youth and leisure workers. So my day is evening based at the moment and this has made my inner clock a mess, so I've been out of my mind this past week. I even forgot to go to my ballet lesson on Tuesday, really forgot. So now you can probably understand why haven't written anything lately.

George R.R. Martin – Lohikäärmetanssi/A Dance with Dragons


Vihdoinkin tämänkin toinen osa ilmestyi, joten päätin sitten ottaa luku-urakan ja luin ensin ekan osan uudelleen ja sitten vasta toisen. Näin pysyin myös paremmin kärryillä mitä oli tapahtunut. Tulen ja jään laulu -saagan lukeminen on minulle suhteellisen työlästä, minkä vuoksi en ole tarttunut kirjoihin englanniksi, joten jouduin odottamaan tämän lukemista näinkin kauan.

At last the second part of this book came out in Finnish, so I read the first part again and then the second. This way I managed to remember what actually happened. The Song of Ice and Fire series had been somewhat arduous to read, which is why I haven't read them in English, so I had to wait to read DWD this long.

Tämä jatkokansi juttu on ihana :3


Aikaisempien kirjojen teksti on raskasta ja niin oli tämänkin. Kirjoissa on paljon hahmoja ja tapahtumia, joten koko ajan pitää keskittyä lukiessa mikä vie aikaa. Martinin tekstiä jaksaa kuitenkin lukea, sillä se on värikästä ja kuvailevaa hyvissä kohdissa. Varsinkin kahden viimeisen kirjan aikana sarjan tempo on kuitenkin hidastunut. Hahmoille ei tapahdu läheskään niin paljon kuin aiemmin, suurin osa vain vaeltaa ympäri Westerosia ja viereisiä maita. Lisäksi kivoja hahmoja kuolee ja ällöttävät bordelli ja kidutuskohtaukset lisääntyvät. Tuntuu siltä, että aina kun hahmo kuolee sen tilalle tulee joku inhottavampi ja ilkeämpi hahmo.

The previous books have been though to read and so was this. The books have so much characters and happenings that I had to concentrate the whole time reading it, which takes time. I continue reading Martin anyway, because it's colorful and descriptive in the best parts. At least the two latest books have slowed down the pace very much. There is nothing much happening with the characters, most of them are wandering around Westeros or the near lands. On top of that likable characters die and there are more disgusting brothel and torturing scenes. It feels like every time a character dies, some other meaner and nastier characters shows up.

Korppien kestit ja Lohikäärmetanssi tuntuvat välillä olevan kokonaan filleriä ja pohjustusta tuleville tapahtumille. Eräällä tavallahan ne ovatkin, sillä Martin suunnitteli ensin hyppäävänsä viisi vuotta ajassa eteenpäin ja selittävänsä tapahtumia takaumilla. Toivottavasti tuleva kuudes kirja, Winds of Winter, jatkaa sarjaa mielenkiintoisesti ja siinä tapahtuu enemmän.

Feat for Crows and Dance with Dragons sometimes feel like they are mostly filler and preparation to future things. In some way they are, because Martin planned to skip five years and explain the happening later in flashbacks. Hopefully Winds of Winter will continue the series interestingly and there will be more stuff going on.

Kirjan lukeminen jaksaa kuitenkin kiinnostaa, sillä silloin kun siinä tapahtuu jotakin se on erittäin mielenkiintoista ja koukuttavasti kirjoitettua. Martinin tyyli kirjoittaa on myös omalaatuisen koukuttava. Novellimainen tyyli luo lähes jokaisen luvun loppuun jonkunlaisen cliffhangerin, mutta sitten taas tuskastuttaa, kun seuraava hahmon x luku on vasta sadan sivun päässä ja pitäisi muistaa mihin se cliffhanger nyt jäikään. Lisäksi lukiessa ärsyttää hahmojen paljous. Pitää käännellä takalehdille, jotta muistaa kuka on kellekin sukua ja mitä sukua. Uudet näkökulmahahmot Melisandre ja Barristan Selmy tuovat ihanaa uutuudenviehätystä. Itselleni mielenkiinnon seurata kirjasarjaa tuottaa vielä se, että haluan tietää lisää hahmojen taustoista, sen miten heidän tarinansa jatkuu ja kuka lopulta nousee rautavaltaistuimelle.

Despite the earlier the books are still interesting, because when something happens it's very interesting and addictively written. Martin's style is also strangely hooking. Short story like chapters make almost every chapter end to a cliffhanger, but I get frustrated when the next chapter of character x is hundred pages forward and I'd have to remember what was the cliffhanger. I also get annoyed by the amount of characters. I have to turn the pages to the end to check who is related to who and which way. The new point-of-view characters Melisandre and Barristan Selmy give novelty. I get interest to read the series, because I want to find out what happened to characters in the past, what will happen to them and who is going to sit on the iron throne in the end.

Kuukauden klassikko: Terry Pratchett – Yövartiosto/Night Watch


Valitsin Terry Pratchettia kuukauden klassikoksi, koska olen pitkään halunnut lukea lisää hänen kirjojaan. Aiemmin olen lukenut pari kolme Pratchettin kirjaa lukioaikana ja Yövartiosto sattui olemaan listalla enkä ollut vielä lukenut sitä. Nyt olisi kaksi kuukautta tätä haastetta vielä jäljellä!

I chose Terry Pratchett as my Monthly Classic, because I've wanted to read more of his books. I've read two or three Prachett's books in High School, an this just happened to be on the list and I hadn't read it yet. Now there are two more months to this challenge!



Yövartiosto kertoo Sam Vimesista, joka joutuu salamurhaajaa takaa-ajaessaan Näkymättömän Yliopiston kirjaston maagiseen kenttään ja paiskautuu 30 vuotta ajassa taaksepäin. Siellä hän ottaa legendaarisen kersantti Keelin identiteetin ja värväytyy yövartiostoon, missä joutuu välttelemään menneisyyden itseään.

Night Watch is about Sam Vimes, who gets blasted 30 years back in time during a chase of a assassin. There he takes the identity of a legendary Sergent Keel and enlists into Night Watch, where he tries to avoid his past self.

Kirjan idea on erittäin mielenkiintoinen minulaiselleni aikaseikkailujen ystävälle. Tapahtumat lähtivät kuitenkin hitaasti liikkeelle. Olen sitä mieltä, että ajan ennen Vimesin paiskautumista menneisyyteen olisi voinut puolittaa, sillä takaa-ajon lukeminen oli yllättävän puuduttavaa. Heti aikasiirtymän jälkeen kirja tuli kuitenkin mielenkiintoisemmaksi. Mielestäni oli hauskaa lukea mitä Vimes/Keel ajatteli nuoremmasta itsestään ja silloisista tovereistaan. Ajan rakenne tulee mielenkiintoiseksi aspektiksi kirjassa, kun vanhempi Vimes/Keel opettaa nuorelle Sam Vimesille yövartioistolaisen työstä.

The books idea is very interesting at least to me, as I like time adventures. However, the book starts slowly. In my opinion the chase before the time skip should be only a half from it, because it got quite boring at some points. Straight after the time skip things got more interesting. I had fun reading what Vimes/Keel thought about his past self and buddies from back then. The constitution of time becomes an interesting aspect in this book, when the older Vimes/Keel teaches his younger self about the Night Watch.

En kuitenkaan pitänyt kirjan loppupäästä läheskään niin paljon. Kansannousu ja siitä seurannut taistelu oli osittain puuduttavaa luettavaa. Mielenkiintoista siinä oli oikeastaan vain Vimes/keelin mietteet siitä, voiko hän palata takaisin omaan aikaansa, jos hän muuttaa menneisyyttä liikaa. Pidin loppuratkaisusta ja kirja oli muutenkin miellyttävää luettavaa. Tämä on kyllä yksi parhaimpia kirjoja mitä olen tähän haasteeseen lukenut.

Though I didn't like the end part of the book that much. The rebellion and the battle that followed where numbing to read at some points. Interesting in it was when Vimes/Keel wondered that could he go back to his own time if he changes too much things in the past. I liked the ending and the book was pleasant to read. This was one of the best books I've read for this challenge.

Sherlock


                                   ^Sarjan opening

Sain vihdoin viime kuussa luettua Sherlockia kirjojen muodossa, joten nyt päätin katsoa tätäkin sarjaa vihdoinkin. Tosiaan puhun siis nyt BBC:n nykyajan Lontooseen sijoittuvasta Sherlockista. Olen jo muutamassa conissa miettinyt, että miten sarjalla, josta on tullut yhdeksän jaksoa (1h 30min/jakso) tähän mennessä voi olla niin paljon faneja, kun tuntui että joka kulman takaa marssi vastaan Sherlock tai Watson tai kummatkin. Nyt ymmärrän miksi voi, sillä onhan sarja todella hyvä. Kun vihdoin syyslomaviikonloppuna päätin alkaa sitä katsomaan jäin heti koukkuun ja katsoin yhden kauden eli kolme jaksoa per päivä.

I finally read some Sherlock books last months, so now I decided to watch the show. I'm talking about the BBC series that happens in modern London. In the last few conventions I've been in, I wondered how come a series that has nine episodes (1h 30min each) have so many fans, even it felt like from every corner came either Sherlock or Watson or both. Now i can understand why, because the series is really good. When I finally started to watch it I was instantly hooked and watched the whole series in three days, one season in one day.


Sherlockissa minuun iski eniten ehkä käsikirjoitus, sillä sarjan tekijät ovat aikalailla sama kuin Doctor Wholla, mikä oli myös yksi syy, miksi halusin sarjaa katsoa. Eikä sarja olisi tietenkään mitään ilman huippukaartin näyttelijöitään, varsinkaan itse Sherlockia eli Benedict Cumberbatchia ja hänen uskollista sidekickiään John Watsonia eli Martin Freemania. Heidän näyttelijänlahjansa tekevät sarjasta koko ajan mielenkiintoisen seurattavan. Sherlockin musiikki on myös mahtavaa, sopivan nykyaikaista ja samalla todella eeppistä. Ehdottoman ihanan mausteen sarjaan toi myös Lontoo miljöönä. Itse kesällä siellä käyneenä sai Sherlockia katsoessa palata ihanasti Lontoon tunnelmaan. Sarja sytytti minussa suuremmin mielihalun lähteä Lontooseen uudestaan, nyt bongaamaan Sherlock -paikkoja, etenkin Baker Streetia.

I think that the thing that hooked me in Sherlock was the script, because the series is from the same people who do Doctor Who, which was also one reason why I wanted to watch it. And the series would be nothing without its perfect actors Benedict Cumberbatch as Sherlock and Martin Freeman as John Watson. Their acting skills make the series interesting all the time. Sherlock's music is also great, both modern and really epic. I also liked London as milieu. I visited London last summer so it was nice to go back to London vibes through this series. It made me want to visit London again to check out Sherlock places like Baker Street.

Tämä taisi olla reaktioni useammassakin kohdassa sarjaa. 

Sherlock on todella viihdyttävää katsottavaa. Tykkäsin siitä paljonkin, mutta silti jokin pieni juttu jäi puuttumaan, mikä olisi tehnyt siitä vieläkin paremman. Suosittelen katsomaan sarjan ehdottomasti, jos vähänkin kiinnostaa, sillä se on nopea katsottava, koska jaksoja ei ole mitenkään paljon. Jään odottamaan tulevia jaksoja innolla, niitä on kuulemma luvassa jo ensi vuonna.

Sherlock was really entertaining to watch. I liked it a lot, but still it missed some final touch that would have made it even better. I recommend you to watch this, if you're even a little bit interested, because it's fast to watch, because there aren't that much episodes. I am already waiting for future episodes, as they're said to come next year.

Sattumalta löysin ja vaan kuolin nauruun :D


Löysin tässä muutama viikkoa sitten kirppikseltä Taru Sormusten Herrasta DVD:t extended versioina. Tähän mennessä aikaa on löytynyt vasta ensimmäisen katsomiseen, mutta ehdottomasti vuoden kirppislöytö, kun lähtivät vielä halvalla.


A couple of weeks ago I found Lord of the Rings DVD's extended versions from flea market. I've only had time to watch one, but still I can say that this was a find of the year, because they were cheap also. 



tiistai 14. lokakuuta 2014

Popcult Day 12.10.2014

Sekä asiaa Suomen coniskenestä


Viime sunnuntaina oli siis pienimuotinen popcult -tapahtuma Helsingin Malmitalossa, joka antoi maistiaisen ensi kevään koko viikonlopun kestävästä tapahtumasta. En ollut aiemmin käynyt Malmitalolla, joten epäilin löydänköhän paikalla. Olin turhaan huolissani, sillä kunhan muistaa juna-asemalta lähteä seuraamaan Ala-Malmin puolelle näyttäviä kylttejä, Malmitalo tulee melekin heti silmien eteen. Malmitalo tuntui muutenkin sopivan hyvin tällaisen pienimuotoisemman tapahtuman paikaksi.

Ohjelmalehtinen
Malmitalolle päästyäni suuntasin ensin pukuhuoneen kautta avajaisiin, mistä jäi lähinnä mieleen popcult -tapahtumien maskottisilmä, joka oli mahtava. Avajaisten jälkeen bongasin Bogeyn, jonka kanssa hengailinkin sitten koko lopputapahtuman ajan. Ensin menimme katsomaan Kutsuvieras Rewe Fagerströmin ohjelmaa fanien itsetuottamista musikaaleista, eli käytännössä Hopeanuolimusikaalista ja tulevasta valitse sinut -pokemonmusikaalista. Itse en ole katsonut/lukenut Hopeanuolta lähes ollenkaan, joten en saanut ohjelmasta paljoa irti. Oli kuitenkin mielenkiintoista kuulla musikaalin tekemisestä. Emme olleet ohjelmassa loppuun asti, sillä menimme tapaamaan pikaisesti Sambjuuta. Ihanaa tavata uusia ihmisiä ja blogin lukijoita :).



Joka avautui näin? Tuntui siltä kuin olisi lukenut karttaa XD



Seuraava ohjelma mitä menin seuraamaan oli ”Cosplay -no voisko tätä käyttää siihen?” Eli käytännössä mistä kaikesta materiaaleista saa väännettyä jotain pukujen osia. Mielenkiintoinen luento, joskin olisin kaivannut hiukan lisää esimerkkejä itse luennonpitäjältä, sillä nyt suurin osa ajasta kulutettiin yleisön vinkkien kuuntelemiseen, ja vinkkejä tuli suhteellisen vähän yleisöltä.


Seuraava ohjelma mitä menimme seuraamaan oli Momeluksen ohjelma ”Otakun eksistentiaalinen kriisi.” Aiheena oli siis länsimaisen fandomin tulo Suomen coniskeneen sekä ohjelmanpitäjän kriisi siitä, kuinka hän muuttui otakusta länsimaisten sarjojen faniksi. Tämä ohjelma oli päivän paras monessa mielessä. Sain päivän naurut ja tämä herätti ajatuksia sekä pyöritteli samoja asioita mitä olen itsekin ajatellut. Itsekin olen luokitellut itseni samalla tavalla kuin ohjelman pitäjä eli mahdollisimman hienon kuuloisesti ”Japanilaisen populaarikulttuurin harrastajana”. Jossakin vaiheessa sain yliannostuksen animea ja aloin katsoa länsimaisia sarjoja, kuten Doctor Whota ja Game of Thronesia. Nyt en ollutkaan enää pelkästään ”Japanilaisen populaarikulttuurin harrastaja”, joten mikä olin? En kai koskaan oikeastaan ollut täysin otaku, sillä vierelläni kuitenkin kulki Harry Potter sekä muu fantasiakirjallisuus/elokuvat. Olisi helppoa luokitella itsensä vain ”Japanilaisen populaarikulttuurin harrastajaksi”, mutta kun sattuu fanittamaan muutakin kuin japanijuttuja.
Miksikähän sitä pitäisi sitten kutsua itseään? Nörtti kuulostaa liian tietokoneiden ja pelien kanssa värkkäävältä ja fanityttö on liian laaja termi tälle. Ehkä pitää vain tyytyä luetteloon kaikesta mitä fanittaa.

Toisella puolella japsifanit, toisella puolella länsimaisten sarjojen fanit. Niin totta, niin totta.

Sitten on vielä tämä ”ongelma” sen kanssa, että ovatko länsimaisen populaarikulttuurin harrastajat tervetulleita esim. cossaamaan jostain länsimaisesta lähteestä, vaikka Desuconiin, joka luokittelee itsensä niin tiukasti japanilaisen populaarikulttuurin coniksi. Olen ohjelmanpitäjän kanssa ehdottomasti samaa mieltä siitä että Suomi tarvitsisi conin nimenomaan länsimaisen populaarikulttuurin faneille, mitä ollaankin tässä jo yritetty tehdä esim. viime vuoden Fanfestin ja tulevan Popcultin muodossa. Nämä tapahtumat eivät kuitenkaan sulje kävijöistään pois japanilaisen populaarikulttuurin faneja. Itsehän olen cossannut Game of Thronesin Aryaa Desuconissa, enkä kokenut saavani mitään halveksuvia katseita tai vastaavaa. Kiinnostihan minua Desuconissa olleet ohjelmatkin ja olin niidenkin kohderyhmää. Koska luokittelen itseni sekä japanilaisen että länsimaisen populaarikulttuurin harrastajaksi, en koe ongelmaa siinä, että cossaisin mitä haluan missä tahansa cosplay/animanga/länsifandom -tapahtumassa. On totta, että länsimaisten fandomien harrastajat eivät välttämättä koe olevansa tervetulleita suosittuihin japanilaisen populaarikulttuurin coneihin, mutta juuri sen takia tarvitsisimme tapahtuman, johon kaikenlaisten sarjojen fanittajat olisivat tervetulleita.

Seuraava ohjelma mitä seurasimme oli Fangirl Quest. (← Linkki ohjelmanpitäjien sivuille.) He siis harrastavat sceneframingia, eli käyvät tv-sarjojen ja elokuvien kuvauspaikoilla ottamassa kuvia padin kanssa, jossa näkyy kohtaus elokuvasta/sarjasta. Lisäksi he käyvät kuvauspaikoilla seuraamassa itse kuvauksia ja mm. ottamassa yhteiskuvia näyttelijöiden kanssa. Tämä ohjelma aiheutti minulle oikeastaan vain kateutta ja vähän lisää kateutta. Vaikka en olekaan seurannut suurinta osaa sarjoista, joita tytöt hehkuttivat, sain ihan tarpeeksi jo Doctor Who -kuvista sekä muutamasta elokuvasta. Tämän jälkeen oli enää päättäjäiset, jonka jälkeen menimme mäkkärin kautta kotiin.

Kokonaisuudessaan tapahtumasta jäi kiva fiilis, suurella todennäköisyydellä olen tulossa kevään päätapahtumaan. Kiitos seurasta ja oli kiva nähdä! Cosplaykuvia seuraavassa postauksessa.

Okay, too lazy to translate the whole thing :D. This was a happening in Helsinki last Sunday where I went to programs, cosplayed and hanged around. I also speak about Finland's situation with conventions. Finland needs a con for western fandoms, like Game of Thrones and Doctor Who, because now there are mostly anime and manga conventions.


sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Syyskuun kirjat

Kuukauden klassikko: Arthur Conan Doyle – Baskervillen koira

Monthly Classic: Arthur Conan Doyle – The Hound of the Baskervilles


Valitsin Sherlockin Holmesin seikkailuja kuukauden klassikoksi, sillä olen jo pitkään halunnut tutustua BBC:n sarjaan, mutta ennen sitä halusin lukea alkuperäisiä kirjoja. Meiltä sattui kotihyllystä löytymään yhteisnide, jossa oli Baskervillen koiran lisäksi myös Sherlockin ensimmäinen seikkailu Punaisten kirjainten arvoitus, joten luin molemmat. Tämä arvostelu koskee nyt kuitenkin vain klassikkolistaltani löytyvää Baskervillen koiraa.

I picked Sherlock Holmes' adventures for my monthly classic, because I've wanted to watch the BBC's show for ages, but I wanted to read the original stories first. We happened to have The Hound of the Baskervilles and A Study in Scarlet in one book in our bookshelf, so I read them both. This review is of Baskervilles only, as it is on the classic book list.

Vaikka Baskervillen koiran on sanottu olevan Sherlockin seikkailuista parhain ja parhaiten kirjoitettu koin sen silti ajoittain pitkästyttäväksi. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun tohtori Mortimer tulee tapaamaan Sherlockia tämän Baker Streetin asunnolle. Mortimer uskoo, että Baskervillen kartanon isäntä Charles Baskerville on murhattu. Hän kertoo taustatarinaksi Baskervillen suvun kirouksesta, joka alkoi kun Charlesin esi-isän tappoi hirviökoira. Sherlock lähtee selvittämään onko syy Charlesin kuolemaan yliluonnollinen vai hyvin harkittu murha.

Although it is said that Baskervilles is the best out of Sherlock Holmes' cases and best written I still found it to be boring at some points. The book starts when Doctor Mortimer comes to visit Sherlock in his apartment at Baker Street. Mortimer believes that sir Charles Baskerville has been murdered. He tells a story of the curse of the Baskervilles, that started when one of Charles' ancestors was killed by a monster dog. Sherlock tries to find out is the reason behind Charles' death supernatural or well-planned murder.

Kirja on kirjoitettu Sherlockin apulaisen ja ystävän lääkäri Watsonin näkökulmasta. Siitä syystä Sherlockin hahmosta paljon itsekseen ajattelevana ja varsinkin Watsonin älykkyyttä herjaavana jäi minulle ylimielinen kuva. Salapoliisiromaaneissa tuntuu olevan yleistä se, että salapoliisi ajattelee olevansa fiksumpi kuin kaikki muut yhteensä, yleensä kyllä ihan aiheesta. Agatha Christien Hercule Poirot on samankaltainen hahmo, mutta jotenkin hän on paljon vähemmän ärsyttävä kuin Sherlock. Baskervillen koirassa on kuitenkin yksi parhaimpia juonia kaikista salapoliisiromaaneista, joita olen lukenut. Kyllä tämä ansaitsee paikkansa klassikoiden joukossa.

The book is written from the point of Sherlock's friend and helper Doctor Watson. That is why I was left with the feeling that Sherlock is quite arrogant as he thinks with himself a lot and thinks that he is cleverer than everyone else. That seems to be usual in detective stories, usually for a great reason. Agatha Christie's Hercule Poirot is the same kind, though he doesn't annoy me as much as Sherlock does. The best part of The Hound of the Baskervilles is the plot, it's one of the best out of detective stories I've read. It deserves its place among the classic books.

John Green – Paper Towns


No niin, vihdoinkin sain luettua John Greenilta jotain muutakin kuin The Fault in our Starsin. Paper Towns on siis ilmestynyt ennen sitä ja sen huomaa. John Greenin tyyli on onneksi kehittynyt parempaan suuntaan tämän kirjan jälkeen. Tämän kirjan luin englanniksi.

Okay, I finally had the time to read some other books by John Green than The Fault in Our Stars. Paper Towns came out before it, and it can be seen. John Green's style has fortunately got better after this book.

Paper Towns kertoo pojasta nimeltä Quentin ”Q” Jacobsen, joka on lapsuudesta asti ollut ihastunut naapurin tyttöön Margo Roth Spiegelmaniin. He ovat olleet lapsuudessa leikkitovereita, mutta kirja sijoittuu pääosin heidän lukioaikaansa, jolloin heidän välinsä ovat viilentyneet. Siksi Quentin yllättyy, kun kirjan alussa Margo ilmestyy keskellä yötä Quentinin huoneen ikkunaan ninja-asussa ja pyytää Quentinia mukaan kostoretkelle kostamaan kaikille, jotka ovat joskus satuttaneet häntä. Seuraavana päivänä Quentin miettii haluaakohan Margo olla enää missään tekemisissä hänen ja hänen ystäviensä kanssa. Ajatukset kuitenkin kääntyvät pian, kun Margo ei ilmesty kouluun ollenkaan. Kolmen päivän poissaolon jälkeen hönen vanhempansakin huolestuvat. Quentinille tulee pakkomielle Margon löytämiseen ja hänen ystävänsä auttavat.

Paper Towns is about a boy called Quentin ”Q” Jacobsen, eho had been in love with neighbours girl Margo Roth Spiegelman since they were children. They were pleymates as children, but the book focuses on them being in High School, where their relationship has gone down. That is why Quentin is surprised, when in the beginning of the book Margo shows up at Quentin's bedroom window in a ninja outfit and asks Quentin to come with her to avenge everyone who has ever hurt her. The next day Quentin wonders if Margo will hang out with him and his friends at all. These thoughts get soon replaced by the fact that Margo doesn't show up at school at all. After three days of missing her parenst get worried. Quentin develops an obsession to find Margo and his friends help him.

Kirjan idea on mielestäni omituinen. Koin Margon ärsyttävänä hahmona, joten kun kirjassa keskityttiin hänen etsimiseensä se oli puuduttavaa. Vaikka ymmärrän miksi Quentin haluaa etsiä rakastaan, en ymmärrä miten Quentinin ja hänen ystäviensä vanhemmat päästävät heidät etsimään häntä monen sadan kilometrin päähän ja antavat heidän jäädä pois high schoolin valmistujaisista, varsinkaan kun Margolla ei ollut mitään akuuttia hätää. Margosta saa todella ylimielisen, itsekkään ja huomionhakuisen kuvan ja en siksi voi ymmärtää miten Quentin voi pitää hänestä. Koska koin tämän ja koulusta karkaamisen olevan niin paljon ristiriidassa omien arvojeni kanssa en pitänyt Paper Townsin yleistä sanomaa kovin järkevänä. Varsinkaan, kun loppu oli niin ärsyttävän ennalta-arvattavan kliseinen.

I thought the books idea was weird. In my opinion Margo was annoying, so when the book was about finding her it got numbing for me. Although I understand why Quentin wanted to find his loved one, I don't get how his and his friend's parents let them go on a long trip to find her and let them miss their high school graduation, especially when Margo isn't in grave danger. I was left with the feeling that Margo is very arrogant, selfish and attention-seeking and that's why I can't understand how Quentin can like her. Because I felt this and skipping school to be so against my own values I didn't find the message of Paper Towns to be too sane. Especially when the end was so predictable and a cliche.

John Green - An Abundance of Katherines


Toinen John Greenin kirja, jonka luin syyskuussa, myöskin englanniksi. An Abundance of Katherines kertoo Colin Singletonista, anagrammeja rakastavasta neroksi haluavasta 17-vuotiaasta pojasta, joka on seurustellut 19:sta Katherine -nimisen tytön kanssa. Tultuaan Katherine XIX:n jättämäksi, hänen paras ystävänsä Hassan suostuttelee hänet lähtemään roadtripille kanssaan, jotta hän saisi ajatuksensa pois erosta. Kesän aikana he tekevät töitä ja tutustuvat ihmisiin Gutshot nimisessä kylässä, johon ovat huomanneet jääneensä.

Second John Green's book I read in September, also in English. An Abundance of Katherines is about Colin Singleton, 17-year-old anagram loving boy who has dated 19 girls named Katherine. In the beginning he has just got dumped by Katherine XIX and his friend Hassan convinces him to go to a roadtrip with him to forget the break-up. During the summer they work and get to know people in a little town called Gutshot.

Tämä kirja on parempi kuin Paper Towns, vaikka onkin ilmestynyt sitä ennen. Kliseiseen loppuun syyllistytään, mutta muuten kirjassa on todella ainutlaatuinen ja mielenkiintoinen tarina. Tykkäsin siitä, että Colin halusi neroksi ja hänen anagrammi väännöksistään. Hänen ja Hassanin suhde oli uskottava poikien välinen ystävyyssuhde sisäpiirin vitseineen. Hassanin islamin usko oli mielenkiintoinen teema.

This book is better than Paper Towns though it came out before Paper Towns. There is a cliche ending but besides that the book has an unique and interesting story. I liked the fact that Colin wants to be a genius and his anagrams. The relationship between him and Hassan was believable bro friendship with inside jokes and all. Hassan being a Muslim was an interesting theme.

Kirja oli osittain sekava, kun jossakin vaiheessa joka toisessa luvussa kerrottiin Colinin ja Hassanin kesästä Gutshotissa ja joka toinen luku oli takauma jostakin Katherinesta. En myöskään innostunut niin paljon matemaattisista kaavoista, joita kirja sisälsi. Colin nimittäin kehitteli kaavan, jolla pystyi laskemaan miksi kaikki Katherinet olivat jättäneet hänet. Siihen viitattiin tekstissä vähän väliä, mikä ei minulle matemaattisesti lahjattomana, varsinkin englanniksi, auennut sitten ollenkaan. Enkä myöskään pitänyt siitä, että pojat olivat koko ajan samassa kylässä. Eikö se idea ollut road trip?Kokonaisuudessaan kirja oli hyvä ja sai ainakin minut nauramaan. Ei tämä kyllä silti The Fault in our Starsia voita.


The book was confusing at some points when every other chapter was Colin and Hassan in Gutshot and every other was a flashback of one old the Katherines. I didn't like the maths, that the book contained. Colin created a theorem with which he could calculate why all the Katherines had dumped him. Colin mentions it a lot in the book, what for me as zero talented in math, especially in English, didn't open to me at all. I also didn't like the fact that they stayed in the same town the whole summer, when they were supposed to be on a road trip! On the whole the book was good and it got a few laughs. Still it doesn't win The Fault in Our Stars.